Säästä säälisi – pakolainen ei tarvitse sitä



Kuvissa englannin opiskelua pakolaisasutusalueella Adjumanin maakunnassa Pohjois-Ugandassa.


On tullut aika viimeisen blogitekstin. Tänään on viimeinen työpäiväni Pakolaisavun toimistolla täällä Kampalassa. Kuten jo aiemminkin olen todennut, aikani Ugandassa tuntuu minusta oikeastaan kokonaiselta elämältä. Niin paljon olen tuntenut, nähnyt, oppinut ja kokenut. Ei ole mahdollista jakaa sitä kaikkea blogissa tai oikeastaan missään. Olen tällä hetkellä hassussa haikeuden ja kiitollisuuden välitilassa, ja kohta on riennettävä läksiäiskakulle kollegoiden kanssa. Mutta ennen sitä halusin ehdottomasti kirjoittaa vielä yhdestä mielestäni tärkeästä huomiosta.


Olen pakolaisten kanssa työskennellessäni -- sekä Pakolaisavulla että aikaisemmin -- huomannut, että moni tuntee pakolaisia kohtaan sääliä. Se on tullut ilmi useissa tilanteissa, jossa olen puhunut työstäni ja vastannut kysymyksiin siitä, millaisia asioita ihmiset, joiden kanssa työskentelen, elämässään kohtaavat. Ihmiset kysyvät, miten sellaista työtä jaksaa tehdä, ja eikö se ole toivotonta.






Ehkäpä tämä johtuu tiedon puutteesta ja yksipuolisista representaatioista pakolaisuuden ympärillä. Olen kirjoittanut aiemmin blogissa siitä, miten kuvarepresentaatiot pakolaisista vaikuttavat meihin, ja millaisia mielikuvia ja ennakkoluuloja ne joskus meissä herättävät. Lyhyesti: nähdään lintuperspektiivistä otettu kuva repaleisiin vaatteisiin pukeutuneesta, likaisesta ihmisestä istumassa slummissa ja ajatellaan, että tällainen ihminen on pakolainen. Jos ainoa kosketus pakolaisuuteen on tällainen, sääli on oikeastaan ymmärrettävä tunne.


Työni Ugandassa on ollut kaikkea muuta kuin toivotonta. Toki on totta, että pakolaisten kanssa keskusteleminen saa minut ajattelemaan maailmaa ja pohtimaan. Miettimään, mistä johtuu, että meidän välillämme on omituisia, keinotekoisia eroja: miksi joku joutuu elämään turvattomuudessa ja joku ei. Miksi jonkun on paettava kotoaan ja jonkun taas ei. Eihän siihen ole muuta syytä kuin kotimaa. Se, mihin satut syntymään. Tuntuu aika hullulta.




Pakolaisten elämäntarinat saavat minut tuntemaan myötätuntoa. Joskus toki myös surua: useimmilla on taustallaan väkivaltaa ja järjetön määrä luopumista. Enemmän kuin yhden ihmisen soisi kantaa. Vaikka olen siis potenut työssäni tuskaa maailman epäreiluudesta, sääliä ei ole tarvinnut tuntea yhtään kertaa.


Koska vaikka kuinka rankkoja tarinoita ihmisten taustalla on, he silti ovat löytäneet itsestään voimaa. Se on kaunista ja lohduttavaa katseltavaa, ja näkyy Ugandassa Pakolaisavun työn kautta monin tavoin. Olen tavannut kymmenittäin ihmisiä, jotka ovat kertoneet minulle, kuinka hyvältä tuntuu, kun ei enää ole riippuvainen kansainvälisten järjestöjen ruoka-avustuksista. Kun on oppinut taitoja – käsitöitä, leipomista, maanviljelyä tai mitä vaan, minkä avulla tulla omavaraiseksi ja ansaita itse itselleen ja perheelleen toimeentuloa. Ja kun on vähitellen onnistunut kääntämään ympäri omaa ajattelumallia, jonka mukaan pakolaisuus on elämän loppu. Kun ymmärtää, että elämä jatkuu.






Kaiken lisäksi pakolaiset ovat kyllästyneitä säälitteleviin katseisiin ja siihen, että joku, joka ei alkuunkaan ymmärrä heidän kokemuksiaan, voivottelee heidän kohtaloaan. Se, mitä he sen sijaan kaipaavat, on taitoja, joihin nojata, kun rakentaa uutta elämää. Mahdollisuuksia luoda jotain uutta. Tästä tuoreena esimerkkinä alle parikymppinen kongolaisnainen, jonka tapasin Nakivalen pakolaisasutusalueella muutama viikko sitten. Hän kuuluu nuorisojärjestö Opportunigeen, jonka avulla moni pakolaisnuori on ponnistanut toimettomuudesta erilaisin pienin projektein, ja jonka perustaja, taiteilija Patrick Muvunga on osallistunut muun muassa Pakolaisavun järjestämälle nuorisojohtajakurssille.

Nainen oli huomannut omassa arkielämässään ongelman. Kun hänellä oli kuukautiset, terveyssiteet puuttuivat. Tällaisiin päivittäistarvikkeisiin ei riittänyt rahaa, ja vaikka järjestöt välistä jakoivat niitä, ne eivät riittäneet edes puolelle vuoden kuukausista. Kuukautisten aikaan siis joko käytettiin siteenä vessapaperia, kangaspaloja tai ei siteitä ollenkaan. Merkittävä hygieniaongelma. Ongelmaa ei helpottanut se, että joissain yhteisöissä asiasta ei uskallettu puhua.

Mitä teki tämä 19-vuotias nainen? Lähti kiertämään pakolaisasutusaluetta. Keräsi yhteisöjen naisilta tietoa siitä, millä tavalla he ovat järjestäneet intiimihygienian, millaisia siteitä he käyttävät ja niin edelleen. Keräämiensä tietojen pohjalta hän kehitti kestävistä materiaaleista ommeltavan, pestävän terveyssiteen, joita hän nyt ystävineen käsin valmistaa ja jakaa pakolaisasutusalueen naisille. Samalla naiset puhuvat intiimihygieniasta ja kuukautisista ja pyrkivät rikkomaan hiljaisuutta näiden teemojen ympärillä. Projekti on toistaiseksi pienivolyyminen, mutta nerokas.





Pakolaisilla on asutusalueilla käytössään aikaa. Kun heidän ympärillään on vielä sitä ubuntua itseään: ihmisyyttä, tukea, ymmärrystä, myötätuntoa, rakkautta ja tähän lisätään vielä mahdollisuudet kouluttautumiseen, lopputulos on kaikkea muuta kuin säälittävä.

Kiitos blogin lukijoille tuesta ja rakkaudesta tällä matkalla.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nainen, johon samastuin

Uganda loves refugees