Nainen, johon samastuin

Pyysin viime tekstissä katsomaan postauksen oheen pudottelemiani valokuvia ja miettimään, millaisia ajatuksia ne herättävät. Pohtimaan, ketä kuvatut ihmiset oikein ovat ja mistä he mahtavat tulla. Millaisia konnotaatioita sana pakolainen herättää sinussa? Sopiiko valokuva siihen mielikuvaan, joka sinulla käsitteestä pakolainen on?

Kuvat esittivät ihmisiä. Niissä ei esiintynyt mitään, minkä helposti assosioimme termiin pakolainen: köyhyyttä, sotaa, kärsimystä tai surua. Resuisia vaatteita, nälkää näkeviä ihmisiä, slummeja tai ahtaita pakolaisleirejä. Yllättikö se?

Tarkoituksenani ei ollut väittää, etteikö pakolaisuuteen todella liittyisi myös luopumista, epätoivoa, ahtaita asuinolosuhteita tai nälkää. Kyseessä oli ajatusleikki, jonka avulla tarkastella ennakko-oletuksia, joita mielissämme pakolaisuuteen liitämme. Useilla meistä on niitä, vaikka se on ehkä ihmismielelle vaikeaa myöntää. Kun näkee kuvan ihmisestä, jolla on kädessään älypuhelin ja päällään siistit vaatteet, kysyykö silloin, voiko tämä ihminen olla pakolainen? Väitän, että yllättävän moni kysyy.

Ugandassa olen oppinut, että moni pakolaiseksi määriteltävä ihminen jää helposti tämän termin vangiksi. Kun ihmisestä tulee pakolainen, oikeastaan kaikki hänen ympärillään muuttuu. Hän jättää kotinsa, työnsä ja omaisuutensa (tai ainakin suurimman osan siitä). Usein myös perheensä, tai paremminkin sen, mitä siitä on jäljellä: lapsensa, serkkunsa, sisaruksensa tai vanhempansa. Monet ovat menettäneet perheenjäseniään jo ennen pakoon lähtemistä. Taakse jäävät myös ystävät, opiskelukaverit, hyvän päivän tuttavat, kollegat. Kaikki kodikas, läheinen, tuttu ja turvallinen, mikä lopulta määrittelee ihmistä ja tämän ajatuksia siitä, kuka hän on. Myös ajatukset omasta itsestä siis muuttuvat.

Tiivistetysti voisi sanoa, että pakolaiseksi lähtevän ihmisen identiteetti ja minäkuva joutuvat myllytykseen. Tähän liittyen kerron tarinan burundilaisesta Josianesta (kuvassa), jonka tapasin Nakivalen pakolaisasutusalueella marraskuun lopulla.



Josiane on Burundin pääkaupungista Bujumburasta kotoisin oleva, 27-vuotias oikeustieteiden kandidaatti. Hän joutui lähtemään pakolaiseksi aviomiehensa kanssa, koska mies työskenteli ihmisoikeusjärjestössä, mikä oli käydä Burundin poliittisen kriisin alettua hänelle kohtaloksi. Josiane ja hänen miehensä ovat siis tavallisia, koulutettuja kaupunkilaisia, joilla oli Bujumburassa työpaikat, talo ja perhettä. Painostaviksi muuttuneet yhteiskunnalliset olosuhteet yhdessä työpaikan kanssa aiheuttivat sen, että pariskunnan oli lähdettävä pakoon.

Nakivalen pakolaisasutusalueella he löysivät itsensä istumasta pienen maatilkun päältä neuvottomina. Kuten kansainvälisillä järjestöillä on tapana pakolaisten vastaanottovaiheessa tehdä, heille annettiin materiaaleja talon rakentamista varten. Tontilla heidän oli määrä viljellä vihanneksia ja kasviksia ruuaksi. Se oli lievästi sanottuna vaikeaa: kaupungissa varttuneella Josianella ei ollut kokemusta maanviljelystä saati rakentamisesta.

Tavatessamme Josiane kertoi minulle, kuinka hankalaa oli, kun pakolaiseksi lähtiessä mielikuva omasta itsestä aktiivisena yhteiskunnan ja yhteisön jäsenenä särkyi. Hän oli Burundissa työntekijä, opiskelija, veronmaksaja, kansalainen ja niin edelleen. Nakivalen pakolaisasutusalueella hänestä tuli yksinkertaisesti pakolainen. Pakolainen, joka ei osannut puhua paikallista kieltä eikä rakentaa itselleen taloa. Pakolainen, joka on riippuvainen amerikkalaisjärjestön ruoka-avustuksista. Yksi yli miljoonan Ugandassa olevan pakolaisen massasta, numero YK:n pakolaisjärjestön arkistossa. Siltä Josianesta ensimmäiset kuukaudet tuntui. Se masensi.

Josiane on edelleen Nakivalessa, mutta hänellä menee nyt hieman paremmin. Ensimmäisten kuukausien jälkeen hän kertoi jonkin muuttuneen: hän tajusi, ettei pakolaisuuden tarvitse määritellä häntä, ja myös pakolaisleirissä voi toimia aktiivisena yhteisön jäsenenä. Hän kertoi opiskelleensa Pakolaisavun koulutuksessa englantia, käyneensä nuorisojohtajakurssin, opetelleensa viljelemään ja alkaneensa johtaa ryhmää, joka koostuu noin kymmenestä burundilaisnaisesta. Ryhmä tapaa useita kertoja viikossa. He viljelevät yhdessä vihanneksia tai usein vain keskustelevat arkisista huolista ja tuntemuksista, joita leirissä asuminen herättää. Jos joku meinaa jäädä ryhmän ulkopuolelle ja passivoitua, toiset menevät hänen kotiinsa ja kolkuttavat oveen.

Tavatessamme Josiane oli nostamassa vihannessatoa Pakolaisavun tontilla sijaitsevalta kasvimaalta. Pyysin häneltä lupaa valokuvaan. "Joo, ota vaan, ja anna se sitten minullekin, niin voin lähettää sen ystävilleni Bujumburaan ja kertoa, että olen vaihtanut alaa -- ennen olin lakimies, nykyään maanviljelijä!", hän vastasi nauraen. Sitten hän kiitti minua tapaamisesta ja siitä, että olin kuunnellut ja kohdannut hänet niin kuin ihmisen, "ei niin kuin pakolaisen".

Josianen tapaaminen kosketti minua aivan erityisesti. Oletan sen johtuvan siitä, että minun oli helppo samastua häneen. Meitä erotti toisistamme oikeastaan vain se, että hän sattui syntymään Burundiin, ja hänen oli tiettyjen, hänestä itsestään riippumattomien tapahtumien takia paettava kotoaan. Minä taas satuin syntymään Suomeen, ja siksi minun ei ole tarvinnut tällaisesta koskaan murehtia. Se on minun etuoikeuteni, ja tästä on tärkeä olla tietoinen.




Sitten hetkinen omille kuulumisille. Palasin reilu viikko sitten kahden viikon joululomalta Euroopasta, ja nautin jokaisesta hetkestä rakkaiden ihmisten kanssa. Loma oli täynnä naurua, rakkautta ja valoa. Huomasin, että olin kaivannut suunnattomasti tuota tuttuuden tunnetta. Vaikka minulla on Kampalassa ystäviä, tuttavia sekä kivaa ja mielekästä tekemistä vaikka joka päivälle, tuota läheisten tinkimätöntä välittämistä ei yksinkertaisesti voi korvata. On ihanaa tietää, että siellä he jälleen ovat, kun loppukeväästä palaan.

Kotimantere tuntui siis hyvältä, mutta pisti myös päätä pyörälle. Kampala tuntui yhtäkkiä kamalan kaukaiselta: aivan kuin minut olisi irrotettu juuristani ja heitetty toiseen todellisuuteen. Talvisessa auringonpaisteessa kävellessäni, metrossa matkustaessani ja supermarketin suurta jugurttivalikoimaa tuijottaessani pysähdyin useasti miettimään, olinko kenties uneksinut viimeiset kaksi ja puoli kuukautta, vai voiko se paikka oikeasti olla todellinen.

Nyt kun istun jälleen Pakolaisavun toimistossa Kampalassa, tunnen olevani vähän kuin kahden maailman välissä. Kaupunki on palannut joululomilta hektiseen arkirytmiinsä. Nyt pitäisi vielä saada oma mieli takaisin tälle mantereelle.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Säästä säälisi – pakolainen ei tarvitse sitä

Uganda loves refugees

Kuvalla on merkitystä