Kuvalla on merkitystä

Kirjoitin viimeksi ugandalaisten humaaneista asenteista pakolaisia kohtaan. Blogipostauksesta tuli upea määrä palautetta, kiitos siitä. Jotkut ovat huomauttaneet, että asialla on myös kääntöpuoli. Eivät kaikki ugandalaisetkaan ota pakolaisia avosylin vastaan, ja on siellä kansallisessa pakolaispolitiikassa huomautettavaakin. Tämä on totta. Ongelmia on erityisesti pohjoisessa, johon pakolaisia saapuu Etelä-Sudanista satoja päivässä. Erimielisyydet liittyvät kaikkeen yhdessä elämiseen ja pakolaispolitiikan kiemuroihin: maanomistukseen, vastuun jakamiseen, työhön ja resursseihin. Ikävää, mutta aika inhimillistäkin.

Pari viikkoa sitten eräässä paikallisen yliopiston järjestämässä tapahtumassa keskusteltiin pakolaiskysymyksistä. Aihe on tunnetusti sensitiivinen, myös täällä: loppuvaiheessa moni yleisössä kävi aikamoisilla kierroksilla. Eräs opiskelijoista nousi ylös ja kysyi kaikkien edessä: "Oletteko muuten huomanneet, että eteläsudanilaisilla pakolaisilla on hienompia autoja kuin ugandalaisilla?"

Silloin ajattelin pari vuotta sitten Suomessa herännyttä keskustelua siitä, miten pakolaisella voi olla älypuhelin. Tämä on esimerkki siitä, miten vääntyneitä ja epäloogisia kuvia ihmisillä konfliktista ja pakolaisuudesta on. Aivan kuin ihmisellä, jolla on tai on joskus ollut mahdollisuus hankkia älypuhelin tai auto, olisi jonkinlainen koskemattomuus sodan, vainon ja väkivallan edessä.

Tästäkin huolimatta ugandalaisten asenteet vaikuttavat minun silmääni vähemmän kahtiajakautuneilta kuin Euroopassa viime vuosina, ja siitä on hyvä puhua. Aina pitää olla kriittinen, mutta liika kriittisyys saa unohtamaan positiivisen.

Tänään tuntuu siltä, kuin olisin ollut Ugandassa yhden kokonaisen elämän ajan -- niin paljon tässä on ehtinyt tapahtua. Kun ajattelen kaikkea sitä, mitä olen tehnyt, millaisia ihmisiä tavannut, kuinka montaa kieltä kuullut ja oppinut, erilaista ruokaa maistanut ja paikkaa nähnyt sekä erityisesti sitä, mitä kaikkea olen oppinut, tuntuu, että lähdöstäni voisi olla kulunut vuosi. Todellisuudessa olen asunut Kampalassa tasan kaksi kuukautta. Tämä paikka tuntuu tässä hetkessä kodilta.

Työ pitää minut hyvin kiireisenä arkipäivät. Mieluisin osa sitä, kuten itse asiassa kaikkea tekemääni työtä aiemminkin, on minulle ihmisten tapaaminen kentällä. Tässä se tarkoittaa pakolaisten tapaamista, heidän tarinoidensa kuuntelemista ja oikeiden kysymysten esittämistä. On hienoa tuntea, kuinka kahden ihmisen välille syntyy tapaamisessa kontakti, ja katsoa, miten tuo kontakti kehittyy, kun tapaaminen etenee. Lopuksi kiitetään, halataan tai kätellään. Hymyillään. Vaihdetaan ehkä WhatsAppissa valokuva.

Pari viikkoa sitten pääsin toiselle kenttämatkalle Ugandan lounaisosassa sijaitsevalle Nakivalen pakolaisasutusalueelle, joka on maan asutusalueista vanhin. Matkojen jälkeen olen ottanut tavaksi ottaa viikonlopun verran omaa aikaa tapahtuneen reflektoimiselle. Huomaan, että matkojen jälkeen kaipaa aikaa ajatella asioita. Parhaimmillaan noista reissuista saa irti paljon inspiraatiota, mutta kyllä ne myös väsyttävät. Ehkä eniten uuvuttaa valtava, kaikkien aistien läpi tunkeva informaation määrä. Koen matkojen aikana aivan kaikenlaisia tunteita laidasta laitaan. Toisaalta pakolaisasutusalueet ovat hankalia paikkoja, täynnä rikkinäisiä muistoja ja konfliktin jälkeistä riipivää tyhjyyttä. Mutta oikeastaan useimmiten täysin päinvastoin: niissä rakennetaan ihmiselämää suurella tarmolla.

Olen onneksi saanut pyhittää aikaa valokuvaamiselle kentällä. Nautin siitä suunnattomasti. Kun valokuvaan, mielessäni on jatkuvasti kriittinen ajatus siitä mielikuvasta, joka lännessä helposti pakolaisiin ja pakolaisuuteen liitetään. Kurjuus ja passiivisuus. Jonkun anonyymin kehitysmaatutkijan mukaan kyse on niistä kuvista, jotka kuvasivat globaalin etelän ihmiset nälkiintyneiksi, avuttomiksi ja sairaiksi. Nämä kuvastot levisivät länsimaihin 80-90-luvuilla. Jokainen varmasti muistaa nälkiintyneiden lasten kuvat ja säälin, jota ne herättivät. Monen mukaan näillä kuvilla on ollut huima vaikutus siihen, mitä pakolaisista tai ylipäätään kehittyvistä maista ajattelemme.

Näitä ajatuksia on kyseenalaistettava, sillä ne eivät ole ainoita totuuksia. Tarvitaan uusia, vaihtoehtoisia mielikuvia. Ohessa on muutamia kuvia täältä Ugandasta. Jätin tarkoituksella kuvista pois selittävät tekstit. Ajatusleikkinä voisi esimerkiksi miettiä, mitä näistä kuvista tulee mieleen. Ketä nämä ihmiset ovat? Missä he asuvat? Mikä on ympäristö, jossa heidät kuvataan? Mitä mielleyhtymiä sanaan pakolainen omalla kohdallani liittyy?

Kun kirjoitan tätä tekstiä toimistossani istuen, kaupunki ympärilläni valmistautuu kovaa vauhtia jouluun. Moottoripyörätaksit eli boda bodat kuljettavat tarakalla kuusia (mahdollisesti maailman paras näky), joululaulut soivat, lämpöasteita on vähintään 25, ja ihmiset hamstraavat ruokaa sieltä täältä. Jouluna pöydässä pitää olla sitä parasta matokea (ruokabanaania) ja lihaa. Monet lähtevät kotikyliinsä Kampalan ulkopuolelle viettämään pyhiä. Keskiössä on perhe ja ruoka. Näitä kahta myös itse odotan joululta, jota en tosin vietä täällä, vaan lähden kahdeksi viikoksi kotiin Eurooppaan. Ihan Suomen leveysasteille en pääse, mikä on ehkä hyvä, sillä saan varmasti tarpeeksi pahan ilmastoshokin jo Italiassa. Katsotaan, mikä on fiilis, kun saavun Milanon lentokentälle converseissa ja nahkatakissa.

Olen tosi iloinen, että pääsen vuodenvaihteen jälkeen tänne takaisin. Tuntuu siltä, että Ugandan kanssa on vielä aika paljon kesken.