Uganda loves refugees


"He ovat meille kuin veljiä. Me elämme yhdessä, samalla tavoin kuin syntyperäisten ugandalaisten kanssa", vastasi kämppikseni, paikallinen noin kolmekymppinen mies, kun kysyin, millä tavalla ugandalaiset hänen mielestään kohtaavat maassa asuvat pakolaiset.

Hetkeä myöhemmin hän jatkoi keskustelua vastakysymyksellä:

"Teillä Euroopassa tämä asia taitaa olla viime aikoina mennyt vähän eri tavalla. Miksi?"

En osannut vastata hänelle mitään järkevää. Oikeastaan minusta tähän kysymykseen ei ole olemassa hyvää vastausta.



Ugandaa on usein kutsuttu maailman pakolaisystävällisimmäksi maaksi sen edistyksellisen ja onnistuneeksi koetun pakolais- ja maahanmuuttopolitiikan takia. Naapurimaista, kuten Ruandasta ja Keniasta, on käyty täällä ottamassa mallia pakolaisten uuteen elämään liittyvään päätöksentekoon. Tosin nyt, kun Etelä-Sudanin ajautuminen syvemmälle konfliktiin on ajanut Ugandaan vuodessa melkein puoli miljoonaa pakolaista, täälläkin on keskusteltu pakolaispolitiikan kestävyydestä.


Jokaiselle Ugandaan tulevalle pakolaiselle on perinteisesti kuulunut maatilkku viljelyksiä varten sekä käytännössä kaikki kansalaisoikeudet, kuten vapaa liikkuvuus ja oikeus työntekoon, äänioikeutta lukuunottamatta. Tällainen politiikka osoittaa sen, että maa paitsi haluaa osoittaa pakolaista kohtaan solidaarisuutta, sillä on myös halua antaa kotinsa jättäneelle ihmiselle mahdollisuus uuteen ja tehdä hänestä jotain muuta kuin numero papereita täynnä olevassa mapissa. Osa ympäröivää yhteiskuntaa, yhdenvertainen.


En tiedä teistä, mutta minusta kämppikseni kuvaamassa ugandalaisessa ajattelussa piilee jotain hyvin voimakasta ja arvokasta. Se tuntuu erityisen inhimilliseltä, kun ajatus siitä, että pakolaisena maahan tullut on yhteiskunnalle enemmän taakka kuin voimavara, on tullut harmittavan tutuksi eurooppalaista julkista keskustelua seuratessa. Vaikka Ugandan liberaali pakolaispolitiikka saattaa tulevaisuudessa olla vaakalaudalla, aihe ei vaikuta olevan yhtä politisoitunut tai yhteiskuntaa jakava kuin monessa Euroopan maassa.


Vielä sitaatti samasta aiheesta toiselta ugandalaiselta ystävältäni:


"We welcome everyone. The brotherhood and sisterhood is real. We even forget that they are refugees. We are all the same."


Voimakkaita sanoja, vai mitä?




Näkymä Karuma Fallsin vesiputouksen läheltä.


Työn lisäksi myös arkielämäni on alkanut vähä vähältä löytää omia uomiaan. Alkuviikot etsin vimmatusti omaa paikkaani: rutiineja ja tapoja. Jotain tuttua, turvallista. Se väsytti. Kun sitten uskalsin hellittää, asiat alkoivat loksahdella paikalleen kuin itsestään. Merkki siitä, että asioita ei kannata pakottaa. Kun pitää mielen avoinna, ne tapahtuvat omalla tahdillaan. Kärsivällisyyttä.


Nyt herään aamuisin auringonpaisteeseen hymyillen ja keittelen kahvit. Koti tuntuu kodilta. Läheisellä torilla ostan vihannekset aina samalta rouvalta. Melkein joka päivä minut ajaa moottoripyörällä töihin Jimmy, luottokuskini, jonka kanssa vaihdan aamun kuulumiset. Iltaisin käydään livekeikoilla, klubeilla tanssimassa, joogatunnilla. Paikallinen ruoka on yksinkertaista ja hyvää: ohutta chapati-leipää, ruokabanaania, maissipuuroa, riisiä, papuja ja muita kasviksia. Yksi on ylitse muiden: pikaruokaherkku Rolex (sanoista Rolled Eggs, Ugandan englannilla lausuttuna), joka sisältää vihanneksia, munakasta ja lihaa/papuja chapatiin käärittynä.



Minä nappaamassa kuvaa pakolaisasutusalueella.


Olen päässyt sisään Pakolaisavun työhön Kampalassa vietettyjen kenttäpäivien ja viime viikolla Pohjois-Ugandaan, Lamwon alueelle Palabekin pakolaisasutusalueelle suuntautuneen kenttämatkan kautta. Palabekissa, joka sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä Etelä-Sudanin rajalta, uutta elämää rakentaa yli 30 000 pakolaista.


Pakolaisavun lukutaito-opetukseen osallistuvia eteläsudanilaisia naisia.


Asutusalueella reilu tuhat pakolaista ottaa tällä hetkellä osaa Pakolaisavun lukutaitokursseille, jotka ovat alkaneet noin kuukausi sitten. Tästä tulossa tulevina viikkoina tarkempaa juttua Pakolaisavun verkkosivuille.



Soratie Palabekissa.


Paikallisten vieraanvaraisuus on suurta paitsi pakolaisia, myös minua itseäni kohtaan. Hienot ja ajatuksia herättävät kohtaamiset jatkuvat: olen tutustunut paikallisiin tanssijoihin, valokuvaajiin, muusikoihin, korusuunnittelijoihin, kuvataiteilijoihin ja niin edelleen. Kampala elää täyttä elämää päivin ja öin. Välistä vaikuttaa siltä, ettei kaupunki nuku ollenkaan.



Valoa marraskuuhun!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Aivan tavallinen perjantai

Säästä säälisi – pakolainen ei tarvitse sitä